Asetuksen 9 artiklassa säädetään vaihtoehtoisesta toimivallasta tilanteessa, jossa asetuksen nojalla toimivaltainen jäsenvaltion tuomioistuin toteaa, että sen soveltamassa lainsäädännössä ei säädetä rekisteröidystä parisuhteesta. Tuomioistuin voi tällöin jättää asian tutkimatta, ja päätös tästä on tehtävä ilman aiheetonta viivytystä. Asetuksen johdanto-osan 36 kappaleen mukaan artiklassa tarkoitetaan tilanteita, joissa tuomioistuinvaltion lainsäädännössä ei tunneta rekisteröidyn parisuhteen instituutiota. Säännös ei siten koske Suomen tuomioistuimia, sillä Suomessa on laki rekisteröidystä parisuhteesta (950/2001). Se, että parisuhdetta ei Suomessa enää voida rekisteröidä, ei vaikuta asiaan.
Sen vuoksi ehdotetaan, että Suomi aviovarallisuusasetuksen estämättä tunnustaa pohjoismaisen avioliittokonvention 22 artiklan mukaisesti Ruotsissa avioeroasian yhteydessä tehdyt, omaisuuden ositusta ja yhteiselämän lopettamista koskevat päätökset, jos päätös koskee puolisoita, joihin on konvention 3 ja 4a artiklan mukaan sovellettava pohjoismaista avioliittokonventiota.
Minkä valtion lakia aviovarallisuusstatuuttina on sovellettava, riippuu siitä, ovatko puolisot valinneet aviovarallisuussuhteisiinsa sovellettavan lain sopimalla siitä vai ei. Asetuksen 22 artiklassa on osoitettu ne vaihtoehdot, jotka puolisoilla tai tulevilla puolisoilla on käytettävissä lainvalintasopimusta tehtäessä. Sen mukaan he voivat valita sovellettavaksi joko sen valtion lain, jossa molemmilla tai toisella heistä on asuinpaikka sopimuksen tekohetkellä, tai sen valtion lain, jonka kansalainen jompikumpi heistä on sopimuksen tekohetkellä.
Asetusten 58 artiklojen mukaan virallisella asiakirjalla on toisessa jäsenvaltiossa sama todistusvoima kuin sillä on alkuperäjäsenvaltiossa, tai siihen mahdollisimman rinnastettavissa oleva vaikutus, jollei se ole selvästi vastoin asianomaisen jäsenvaltion oikeusjärjestyksen perusteita. Tavallista on, että asiakirjan virallisuus lisää sen sisällön luotettavuutta ja sillä tavoin kasvattaa sen osapuolen todistustaakkaa, joka haluaa riitauttaa asiakirjaan kirjatun oikeustoimen tai oikeussuhteen. Virallista asiakirjaa käyttävä voi osoittaa, millainen oikeusvoima asiakirjalla on, esittämällä siitä asiakirjan alkuperävaltion viranomaisen laatiman todistuksen (58 artiklojen 1 kohtien toinen kappale).
Asetuksessa säännellään kansainvälisen yksityisoikeuden piiriin kuuluvia kysymyksiä, joita syntyy, kun avioliitolla on jokin liittymä yhtä useampaan valtioon. Näihin kuuluvat kysymykset siitä, minkä valtion lakia avioliiton varallisuussuhteisiin on sovellettava, minkä valtion tuomioistuimilla on toimivalta ratkaista näihin suhteisiin liittyviä riitoja, ja kysymykset jäsenvaltiossa tehtyjen tällaisten ratkaisujen tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta muissa jäsenvaltioissa. Asetuksessa ei siten suoraan säädetä aviopuolisoiden oikeuksista ja velvollisuuksista.
Asetusten johdanto-osien 32 kappaleissa todetaan toimivaltasääntelyn tavoitteena olevan, että kaikki toisiinsa liittyvät oikeusasiat käsiteltäisiin saman jäsenvaltion tuomioistuimessa. Tähän on pyritty säätämällä, että puolison perintöoikeutta tai avioliiton taikka rekisteröidyn parisuhteen purkamista koskevaa asiaa käsittelevä tuomioistuin on useassa tapauksessa toimivaltainen ratkaisemaan myös parin varallisuussuhteita koskevia kysymyksiä. Kaikki varallisuussuhteita koskevat asiat eivät kuitenkaan ole liitännäisiä parisuhteen purkamista tai eloonjääneen osapuolen perintöoikeutta koskeviin asioihin, minkä vuoksi näille tapauksille on säädetty omat toimivaltaperusteet. Asetuksissa on myös säännöksiä osapuolten oikeudesta sopia toimivallasta, vastaajan saapuville tuloon perustuvasta toimivallasta sekä eräitä muita säännöksiä, joilla pyritään turvaamaan se, että toimivaltainen tuomioistuin tarvittaessa löytyy jostakin jäsenvaltiosta.
Asetuksen toimivaltasäännökset ovat samankaltaiset kuin aviovarallisuusasetuksessa ja niiden numerointi on yhtenevä aviovarallisuusasetuksen vastaavien säännösten kanssa. Asetuksen 5, 6, 8 ja 9 artiklat poikkeavat kuitenkin yksityiskohtien osalta siitä, mitä aviovarallisuusasetuksessa säädetään. Tämä johtuu osittain siitä, että kaikissa jäsenvaltioissa ei ole säännöksiä rekisteröidystä parisuhteesta, ja osittain siitä, että EU:lla ei ole yhteisiä säännöksiä toimivallasta parisuhde-eroa koskevassa asiassa. Seuraavassa selostetaan näitä eroja.
Oikeusavusta täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista koskevassa asiassa säädetään asetuksen 55 artikloissa. Niiden mukaan hakijalla, joka on saanut alkuperäjäsenvaltiossa oikeusapua tai vapautuksen kulujen tai kustannusten suorittamisesta täysimääräisesti tai osittain, on oikeus saada täytäntöönpanojäsenvaltion lain mukaisesti laajinta mahdollista oikeusapua tai laajin vapautus kulujen tai kustannusten suorittamisesta.
Aviovarallisuusasetuksen 9 artikla on kirjoitettu ikään kuin tuomioistuin voisi harkintansa mukaan päättää, tutkitaanko asia, vaikka avioliittoa ei tunnusteta. Jos asia tulee vireille Suomessa, harkinnanvaraa ei kuitenkaan tavallisesti ole. Jos puolisoiden välistä suhdetta ei avioliittolain säännösten mukaan pidetä pätevänä avioliittona, sen perusteella ei myöskään voida esittää aviovarallisuussuhteesta johtuvia vaatimuksia eikä saada niille oikeussuojaa. Vaatimus, joka perustuu osapuolten aviovarallisuussuhteisiin, on tällöin jätettävä tutkimatta. Jos avioliiton varallisuussuhteisiin sovellettavan lain mukaan pätemättömäänkin avioliittoon liittyy varallisuusoikeudellisia vaikutuksia, niitä koskeva vaatimus voitaneen asetuksen nojalla kuitenkin tutkia, vaikka avioliittoa ei tunnusteta.
Suomella on aviovarallisuusasetuksen alaan kuuluvia valtiosopimuksia muiden Pohjoismaiden kanssa. Näitä ovat Suomen, Islannin, Norjan, Ruotsin ja Tanskan kesken 6.2.1931 tehty avioliittoa, lapseksiottamista ja holhousta koskevia kansainvälis-yksityisoikeudellisia määräyksiä sisältävä sopimus (SopS 20/1931, jäljempänä pohjoismainen avioliittokonventio), samojen valtioiden välillä 19.11.1934 tehty perintöä, testamenttia ja pesänselvitystä koskeva sopimus (SopS 21/1935, jäljempänä pohjoismainen perintökonventio) ja samojen valtioiden välillä 11.10.1977 tehty yksityisoikeudellista vaatimusta koskevien tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa tarkoittava sopimus (SopS 56/1977, jäljempänä pohjoismainen tuomiokonventio), kukin myöhempine muutoksineen. Islanti ei ole sitoutunut viimeksi mainittuun sopimukseen, joten Suomen ja Islannin välillä sovelletaan edelleen Suomen, Islannin, Norjan, Ruotsin ja Tanskan kesken 16.3.1932 tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta tehtyä sopimusta (SopS 9/1933, sopimuksen hyväksymistä koskeva laki 105/1933).
Tuomioistuimessa tehtyjen sovintojen täytäntöönpanokelpoisuus määräytyy vastaavien säännösten mukaisesti (60 artiklat). Tuomioistuimen, joka hyväksyi sovinnon tai jossa se tehtiin, on annettava siitä todistus tarkoitusta varten vahvistetulla lomakkeella (60 artiklojen 2 kohdat).
Pohjoismaisia sopimuksia voidaan sitä vastoin soveltaa asetuksen estämättä, jos kysymys on muusta kuin Suomen ja Ruotsin välisestä suhteesta. Pohjoismaiset sopimukset tulevat siten asetuksen soveltamisen alettuakin sääntelemään kysymyksiä, jotka koskevat Islannissa, Norjassa tai Tanskassa avioliiton varallisuusoikeudellisia vaikutuksia koskevan päätöksen tunnustamista ja täytäntöönpanoa, sillä kolmansissa valtioissa annettujen päätösten tunnustaminen ja täytäntöönpano jäävät asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle. Pohjoismaisten sopimusten määräyksiä toimivallasta ja sovellettavasta laista voidaan lisäksi vastaisuudessakin soveltaa Suomessa aviopuolisoihin, joilla ei kansalaisuuden, asuinpaikan eikä omaisuuden sijainnin osalta ole mitään liittymää Ruotsiin. Kysymykseen, millainen liittymä Ruotsiin riittää tekemään ratkaistavasta kysymyksestä Suomen ja Ruotsin välisen ja siten asetuksen piiriin kuuluvan ei kuitenkaan ole selvää vastausta. Pohjoismaisten sopimusten soveltamisala muuttuu siten asetuksen soveltamisen alettua epäselväksi, jollei sopimuksia muuteta.
Asetuksen soveltamisalaan eivät myöskään kuulu kysymykset avioliiton olemassaolosta, pätevyydestä ja tunnustamisesta. Jokaisen jäsenvaltion viranomaiset päättävät siten oman lainsäädäntönsä pohjalta, onko kysymyksessä oleva avioliitto syntynyt ja pätevä. Jos jokin jäsenvaltio ei pidä suhdetta, esimerkiksi kahden samaa sukupuolta olevan solmimaa liittoa, avioliittona, se ei ole velvollinen soveltamaan asetuksen toimivaltasäännöksiä suhteesta johtuvia riitoja ratkaistaessa. Toisessa jäsenvaltiossa annettu aviovarallisuussuhdetta koskeva ratkaisu on sitä vastoin tunnustettava avioliiton pätevyyttä tutkimatta, sillä jäsenvaltiolla, jossa tunnustamista pyydetään, ei ole oikeutta tutkia ratkaisua uudelleen (40 artikla).
Rekisteröityyn parisuhteeseen liittyvät oikeusvaikutukset on rekisteröidystä parisuhteesta annetussa laissa osoitettu viittaamalla avioliittoa koskeviin säännöksiin. Viittaus kattaa myös kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvat säännökset. Mitä on säädetty esimerkiksi tuomioistuimen kansainvälisestä toimivallasta ja sovellettavasta laista aviopuolisoiden varallisuussuhteita koskevissa asioissa, koskee siten nykyisin myös rekisteröityjä parisuhteita. Poikkeuksena on pohjoismainen avioliittokonventio, jota rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain 15 §:n mukaan ei sovelleta rekisteröityihin parisuhteisiin.
Toisin kuin edellä mainitussa Bryssel I –asetuksessa, aviovarallisuus- ja parisuhdevarallisuusasetuksissa ei ole säännöksiä kolmannessa valtiossa vireillä olevan, samaa asiaa koskevan oikeudenkäynnin huomioon ottamisesta. Sen vuoksi on epäselvää, voiko toimivaltaisen jäsenvaltion tuomioistuin keskeyttää asian käsittelyn sen vuoksi, että sama asia on aikaisemmin pantu vireille kolmannessa valtiossa. Asetusten säännökset toisessa jäsenvaltiossa annetun päätöksen tunnustamisesta puhuvat kuitenkin sen puolesta, että kolmannessa valtiossa vireillä olevan asian vireilläolovaikutuksesta voidaan säätää kansallisesti. Asetusten 37 artiklan d kohdan mukaan jäsenvaltiossa annettu päätös voidaan jättää tunnustamatta, jos se on ristiriidassa sellaisen kolmannessa valtiossa annetun aiemman päätöksen kanssa, joka täyttää päätöksen tunnustamisen edellytykset siinä jäsenvaltiossa, jossa tunnustamista pyydetään. Toisessa jäsenvaltiossa ja kolmannessa valtiossa annettujen päätösten välinen ristiriitatilanne voidaan siten tunnustavan valtion kansallisten säännösten nojalla ratkaista kolmannessa valtiossa annetun päätöksen hyväksi. Tähän nähden on johdonmukaista, että jäsenvaltio voi estää vastaavien ristiriitatilanteiden syntymisen omien päätöstensä ja kolmannessa valtiossa annettujen päätösten välillä säätämällä vireilläolovaikutuksesta.
Rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisista vaikutuksista ei ole pohjoismaisia valtiosopimuksia, mutta toisessa Pohjoismaassa annettu tuomio, joka koskee tällaisen parisuhteen varallisuusoikeudellisia vaikutuksia, voi ennen asetuksen soveltamisen alkamista olla tunnustettavissa ja pantavissa täytäntöön pohjoismaisen tuomiolain nojalla. Kun asetuksen soveltaminen alkaa, tilanne muuttuu, sillä parisuhdevarallisuusasetukseen ei ole otettu säännöstä, joka vastaisi aviovarallisuusasetuksen 69 artiklan 3 kohdassa olevaa mahdollisuutta poiketa asetuksesta. Ruotsissa annettu päätös rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisista vaikutuksista tunnustetaan siten aina parisuhdevarallisuusasetuksen säännöksiä noudattaen, jos päätös kuuluu asetuksen ajalliseen soveltamisalaan. Tämä seuraa suoraan asetuksesta, joten asiasta ei ole tarpeen erikseen säätää.
Oikeusviranomainen ei kuitenkaan voi päättää aviovarallisuusstatuutin vaihtumisesta, jos puolisot ovat tehneet avioehtosopimuksen ennen viimeisen yhteisen asuinpaikkansa perustamista tuohon toiseen valtioon (26 artiklan 3 kohdan neljäs alakohta). Puolisot, jotka pitävät haitallisena sitä, että mahdollisuus aviovarallisuusstatuutin vaihtamiseen oikeusviranomaisen päätöksellä aiheuttaa epävarmuutta heidän aviovarallisuussuhteissaan, voivat siten hälventää epävarmuuden tekemällä avioehtosopimuksen ennen muuttoaan. Säännös on kirjoitettu siten, että mainittuna ajankohtana tehty pätevä avioehtosopimus estää oikeusviranomaisen päätöksellä tehtävän aviovarallisuusstatuutin vaihtamisen sisällöstään riippumatta.
On kuitenkin tarpeen selostaa 1 artiklan 2 kohdan b alakohtaa, jonka mukaan rekisteröidyn parisuhteen olemassaolo, pätevyys ja tunnustaminen eivät kuulu asetuksen alaan. Tämä merkitsee sitä, että kysymykset rekisteröidyn parisuhteen olemassaolosta ja tunnustamisesta sekä parisuhde-eron tunnustamisesta ratkaistaan kunkin jäsenvaltion oman lainsäädännön pohjalta. Jos jokin jäsenvaltio ei lainsäädännössään tunne rekisteröityä parisuhdetta tai ei yksittäisessä tapauksessa tunnusta rekisteröityä parisuhdetta tai parisuhde-eroa, se ei ole velvollinen käyttämään toimivaltaa parisuhteesta tai parisuhde-erosta johtuvien varallisuuskysymysten ratkaisemiseksi. Toimivallan käytöstä pidättyminen antaa kuitenkin tavallisesti toimivallan jollekin toiselle jäsenvaltiolle (9 artikla). Jos viimeksi mainittu jäsenvaltio käyttää toimivaltaansa, sen ratkaisu on tunnustettava muissa jäsenvaltioissa siitä riippumatta, miten ne suhtautuvat rekisteröityyn parisuhteeseen instituutiona tai parisuhteen olemassaoloon yksittäistapauksissa. Tätä kautta parisuhteen varallisuusvaikutuksiin sovellettava laki voi saada merkitystä myös sellaisessa jäsenvaltiossa, jossa ei tunnusteta rekisteröityjä parisuhteita.
Asetusten 64 artiklojen mukaan jäsenvaltioiden on 29.4.2018 mennessä ilmoitettava komissiolle: a) tuomioistuimet ja viranomaiset, joilla on toimivalta käsitellä asetusten 44 artiklojen 1 kohtien mukaisia täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista koskevia hakemuksia ja 49 artiklojen 2 kohtien mukaisia muutoksenhakuja, b) 50 artikloissa tarkoitetut menettelyt muutoksenhaun johdosta tehdyn päätöksen riitauttamiseksi. Komissio julkaisee nämä tiedot EU:n virallisessa lehdessä tuomioistuinten ja viranomaisten yhteystietoja lukuun ottamatta.
Jotta jäsenvaltiossa annettu päätös olisi täytäntöönpanokelpoinen toisessa jäsenvaltiossa, se on julistettava tuossa valtiossa täytäntöönpanokelpoiseksi (42 artiklat) jonkun asianosaisen hakemuksesta. Asetuksissa on siten säilytetty niin sanottu eksekvatuurimenettely, jossa täytäntöönpanojäsenvaltion viranomainen tarkistaa päätöksen täytäntöönpanokelpoisuuden. Täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista koskeva menettely on jätetty monilta osin kansallisen lainsäädännön varaan. Asetuksissa säädetään kuitenkin, että päätös on julistettava täytäntöönpanokelpoiseksi heti, kun 45 artiklassa säädetyt muodollisuudet on täytetty. Niiden perusteiden olemassaoloa, joiden nojalla päätös voidaan jättää tunnustamatta ja täytäntöönpanematta, ei tässä vaiheessa tutkita eikä vastapuolella ole oikeutta tulla kuulluksi (47 artiklat). Päätöksestä on kuitenkin voitava hakea muutosta, jolloin asia käsitellään kontradiktorista menettelyä koskevien sääntöjen mukaisesti (49 artiklat). Muun muassa muutoksenhakumahdollisuuden turvaamiseksi päätöksen täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisesta tehty päätös on viivytyksettä annettava tiedoksi sille asianosaiselle, jota vastaan täytäntöönpanoa haetaan (48 artikla). Kansallisesti on jätetty ratkaistavaksi, voidaanko muutoksenhaun johdosta tehty päätös riitauttaa toisessa muutoksenhakuasteessa (50 artiklat).
Asetukset eivät vaikuta sellaisten asetuksen soveltamisalaan kuuluvia kysymyksiä koskevien kahden- tai monenvälisten sopimusten ja yleissopimusten soveltamiseen, joiden osapuolena yksi tai useampi jäsenvaltio oli asetusta annettaessa 24.6.2016 (62 artiklojen 1 kohdat). Asetuksella on kuitenkin jäsenvaltioiden välillä etusija niiden välillä tehtyihin sopimuksiin nähden siltä osin kuin sopimukset koskevat asetuksella säädettyjä asioita (62 artiklojen 2 kohdat).