Aviovarallisuusasetuksen tavoin myös parisuhdevarallisuusasetus koskee kansainvälisyksityisoikeudellisia kysymyksiä. Asetuksessa ei siten suoraan säädetä rekisteröidyn parin osapuolten oikeuksista ja velvollisuuksista. Siinä ei myöskään velvoiteta jäsenvaltioita säätämään rekisteröidystä parisuhteesta omassa aineellisessa lainsäädännössään. Asetuksessa säännellyt kansainvälisyksityisoikeudelliset kysymykset ovat samat kuin aviovarallisuusasetuksessa, jota parisuhdevarallisuusasetus muutoinkin suuresti muistuttaa.
Virallinen asiakirja ei ole oikeusvoimainen ratkaisu siitä, että asiaintila on se, joka asiakirjaan on kirjattu. Sen vuoksi viralliseen asiakirjaan ei sovelleta tunnustamista koskevia säännöksiä. Virallinen asiakirja, joka on täytäntöönpanokelpoinen alkuperävaltiossa, on sitä vastoin julistettava täytäntöönpanokelpoiseksi asetusten 44—57 artiklassa säädetyn menettelyn mukaisesti. Eksekvatuuri voidaan jättää antamatta vain, jos virallisen asiakirjan täytäntöönpano olisi selvästi vastoin täytäntöönpanojäsenvaltion oikeusjärjestyksen perusteita.
Kun asetusten soveltaminen alkaa, avioliittolaissa ja rekisteröidystä parisuhteesta annetussa laissa olevien kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvien säännösten merkitys muuttuu, sillä niitä voidaan asetusten soveltamisalaan kuuluvissa kysymyksissä soveltaa ainoastaan asetusten siirtymäsäännöksissä osoitetussa laajuudessa. Avioliittolakia ja rekisteröidystä parisuhteesta annettua lakia ehdotetaan sen vuoksi muutettavaksi siten, että asetuksen vaikutus mainittuihin lakeihin osoitetaan.
Asetukset ovat voimassa sellaisinaan eikä niitä saa selittää tai täsmentää kansallisella sääntelyllä. Eräät asetuksen soveltamista koskevat kysymykset on kuitenkin jätetty kansallisesti ratkaistaviksi. Ehdotetussa laissa kansainvälisten parien varallisuussuhteita koskevien Euroopan unionin neuvoston asetusten soveltamisesta annetaan ne säännökset, joita asetusten soveltaminen Suomessa edellyttää.
Avioliittolakiin ehdotetaan edellä selostetuista syistä lisättäväksi säännökset avioliiton varallisuusoikeudellisista vaikutuksista vieraassa valtiossa annetun päätöksen tunnustamisesta ja täytäntöönpanokelpoisuudesta Suomessa. Rekisteröidystä parisuhteesta annetussa laissa olevan viittaussäännöksen nojalla nämä ehdotukset ulottuvat koskemaan myös rekisteröityjä parisuhteita. Ehdotetut säännökset vieraassa valtiossa annetun päätöksen tunnustamisesta tulevat koskemaan tiiviimmän yhteistyön ja pohjoismaisten valtiosopimusten ulkopuolella olevissa valtioissa annettuja päätöksiä. Suomella ei ole näiden valtioiden kanssa sopimuksia kansainvälisestä toimivallasta eli siitä, millä edellytyksillä avioliiton varallisuusoikeudellisia vaikutuksia koskeva asia voidaan tutkia. Tunnustamista koskevissa säännöksissä on tämän vuoksi asetettava tunnustamisen edellytykseksi, että asialla oli hyväksyttävä yhteys siihen valtioon, jonka tuomioistuin käytti toimivaltaa. Esityksessä ehdotetaan, että tämä toteutetaan niin sanotuilla epäsuoraa toimivaltaa koskevilla säännöksillä.
Oikeuspaikka- eli prorogaatiosopimuksen muodosta säädetään 7 artiklan 2 kohdassa. Sen mukaan sopimus on tehtävä kirjallisesti ja kaikkien asianosaisten on päivättävä ja allekirjoitettava se. Kirjallisena pidetään myös kaikkea sähköisin keinoin tapahtunutta viestintää, josta jää sopimuksen pysyvä tallenne. Samaa muotovaatimusta on asetuksen 5 artiklan 3 kohdan mukaan noudatettava myös silloin, jos ennen aviovarallisuutta koskevan asian vireille tuloa sovitaan avioliiton purkamista koskevaa asiaa käsittelevän tuomioistuimen toimivallasta 5 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla.
Jotta ne, joita asetukset koskettavat, voisivat saada tarpeelliset tiedot asetuksiin liittyvistä kansallisista laeista ja menettelyistä, jäsenvaltioille on asetettu velvollisuus antaa niistä tietoja komissiolle ja pitää annetut tiedot ajan tasalla. Komissiolla on puolestaan velvollisuus saattaa tiedot yleisesti saataville, lähinnä siviili- ja kauppaoikeuden alan Euroopan oikeudellisen verkoston kautta.
Vaikka avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisiin vaikutuksiin olisi sovellettava vieraan valtion lakia, jäsenvaltiot voivat soveltaa oman lakinsa kansainvälisesti pakottavia säännöksiä (30 artiklojen 1 kohdat). Näillä tarkoitetaan säännöksiä, joiden noudattamista asianomainen jäsenvaltio pitää niin olennaisen tärkeänä yleisten etujensa, kuten poliittisen, sosiaalisen tai taloudellisen järjestelmänsä turvaamiseksi, että niitä on sovellettava kaikissa niiden soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa riippumatta siitä, mitä lakia aviovarallisuuteen tai vastaavasti rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisiin vaikutuksiin sovellettaisiin muutoin (30 artiklojen 2 kohdat).
Se, että ulkomaiseen päätökseen suhtaudutaan sen laadusta riippumatta täysin eri tavoin siitä riippuen, missä valtiossa päätös on annettu, ei ole asian osapuolten eikä kansainvälisen oikeudenhoidon kannalta toivottavaa. Ihmisten liikkuminen ei rajoitu tiiviimpään yhteistyöhön osallistuviin maihin. Myös ne, joiden oikeus perustuu asetusten ulkopuolella olevassa valtiossa annettuun päätökseen, tarvitsevat oikeussuojaa. Jos asianmukaisella tavalla vieraassa valtiossa syntynyttä ratkaisua ei täällä tunnusteta, osapuolen pääsy oikeuksiinsa vaikeutuu. Lisäksi sekä asian osapuolille että yhteiskunnalle aiheutuu tarpeettomia kuluja, jos asia joudutaan täällä tutkimaan uudelleen pätevän ja täytäntöönpanokelpoisen päätöksen saamiseksi. Esityksessä pyritään sen vuoksi parantamaan vieraassa valtiossa avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisista vaikutuksista annettujen tuomioiden tunnustettavuutta ja täytäntöönpanokelpoisuutta ottamalla asiasta säännökset avioliittolakiin.
Ositussopimus MaistraattiAsetuksen 4 artiklassa säädetään puolison perimystä koskevaa asiaa käsittelevän tuomioistuimen toimivallasta ratkaista aviovarallisuussuhteita koskevia kysymyksiä. Sen mukaan, jos jäsenvaltion tuomioistuimessa pannaan EU:n perintöasetuksen nojalla vireille puolison perimystä koskeva kanne, kyseisen valtion tuomioistuimella on toimivalta ratkaista kyseiseen perintöasiaan liittyvät aviovarallisuussuhteita koskevat kysymykset. Toimivalta syntyy siten ainoastaan, jos puolison perimystä koskeva asia on saatettu vireille ja toimivaltaan perintöasiassa sovelletaan EU:n perintöasetusta. Asetuksen tulkinnasta jää riippumaan, miten välittömästi kanteen tulee koskea lesken perintöoikeutta synnyttääkseen toimivallan aviovarallisuutta koskevassa asiassa ja milloin viimeksi mainitun asian on katsottava liittyvän kyseiseen perintöasiaan. Säännöksen tavoite huomioon ottaen kovin suppea tulkinta ei liene puolustettavissa.
Edellä selostetuista syistä ehdotetaan, että Suomi käyttää hyväkseen aviovarallisuusasetuksen 62 artiklan 3 kohdassa annettua mahdollisuutta siltä osin kuin kysymys on Ruotsin tuomioistuimen antamasta sellaisesta päätöksestä, joka tunnustetaan pohjoismaisen avioliittokonvention 22 artiklan nojalla. Muut Ruotsissa aviovarallisuusasetuksen soveltamisalalla annetut päätökset tunnustetaan siten asetuksen mukaisesti. Asetusta sovelletaan aina, kun on kyse Ruotsissa asetuksen soveltamisalalla annetun päätöksen täytäntöönpanokelpoisuudesta Suomessa.
Sovellettavaa lakia koskevan sopimuksen muotovaatimuksista säädetään asetuksen 23 artiklassa. Sen 1 kohdan mukaan sopimus on tehtävä kirjallisesti ja päivättävä ja kummankin puolison on allekirjoitettava sopimus. Tämä säännös tulee kuitenkin vain harvoin yksinään sovellettavaksi, sillä artiklan 2—4 kohtien mukaan on noudatettava muotovaatimuksia, jotka puolison tai toisen puolison asuinpaikkavaltio on säätänyt avioehtosopimuksille, jos nuo muotovaatimukset poikkeavat 1 kohdassa säädetyistä. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että jos puolisoilla on sopimuksen tekohetkellä asuinpaikka Suomessa tai jos Suomen lakia muutoin on artiklan 3 tai 4 kohdan mukaan sovellettava sopimuksen muotovaatimuksiin, sovellettavasta laista tehty sopimus on rekisteröitävä avioehtosopimuksen tavoin. Sääntely muuttuu näin ollen nykyisestä, sillä avioliittolain 130 §:n mukaan sovellettavaa lakia koskevaa sopimusta ei tarvitse rekisteröidä, jotta se olisi puolisoiden välillä sitova.
Avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisiin vaikutuksiin liittyviä kysymyksiä voidaan monissa jäsenvaltioissa ratkaista laatimalla asiasta niin sanottu virallinen asiakirja. Virallinen asiakirja, joka on määritelty asetusten 3 artiklan 1 kohdissa, sisältää tavallisesti ratkaistua asiaa koskevan osapuolten sopimuksen tai yhteisymmärryksen, jonka notaari on vahvistanut ja mahdollisesti rekisteröinyt.
Parisuhdevarallisuusasetuksessa ei lainkaan säädetä tilanteesta, jossa tuomioistuinvaltio tosin tuntee rekisteröidyn parisuhteen, mutta ei oman lainsäädäntönsä mukaan tunnusta sitä rekisteröityä parisuhdetta, jonka varallisuusvaikutuksista on kysymys. Tällöin olisi johdonmukaista soveltaa 9 artiklaa ja katsoa, että asia voidaan sen osoittamalla tavalla viedä muualle. Tätä puoltaa myös se, että aviovarallisuusasetuksen 9 artiklassa asiasta säädetään näin.
Asetuksen 11 artiklassa säädetään varatoimivallasta tilanteissa, joissa minkään jäsenvaltion tuomioistuimella ei ole toimivaltaa, mutta oikeussuojan tarve puoltaisi asian tutkimista. Kysymys on tilanteista, joissa aviovarallisuussuhteen selvä painopiste on kolmannessa valtiossa. Jäsenvaltio, johon asialla on riittävä liittymä, voi tällöin poikkeuksellisesti ratkaista asian, jos oikeudenkäyntiä ei voida kohtuudella panna vireille tai toteuttaa tai se olisi mahdoton kolmannessa valtiossa, johon asialla on läheinen liittymä.
Asetuksen 8 artiklassa säädetään toimivallasta vastaajan saapuville tulon perusteella. Se, että vastaaja tulee oikeudenkäyntiin saapuville kiistämättä toimivaltaa, synnyttää tuomioistuimelle toimivallan, jos asia on saatettu vireille jäsenvaltiossa, jonka lakia puolisoiden aviovarallisuussuhteisiin on asetuksen mukaan sovellettava. Saapuville tulo muuhun tuomioistuimeen ei sitä vastoin anna tuomioistuimelle toimivaltaa, vaan tuomioistuimen on viran puolesta tutkittava toimivaltansa. Vastaajan saapuville tulo ei myöskään synnytä toimivaltaa, jos toimivalta asetuksen 4 artiklan tai 5 artiklan 1 kohdan nojalla kuuluu puolison perimystä tai avioliiton purkamista käsittelevälle tuomioistuimelle. Puolison perimystä koskevaa kannetta käsittelevän tuomioistuimen toimivaltaa ei siten voida rajoittaa siten, että vastaaja vastaa toisen jäsenvaltion tuomioistuimessa. Sama koskee tilanteita, joissa avioliiton purkamista koskevaa asiaa käsittelevä tuomioistuin on toimivaltainen puolisoiden aviovarallisuutta koskevassa asiassa ilman puolisoiden tekemää sopimusta toimivallasta.
Jos puolisot myöhemmin haluavat vaihtaa aviovarallisuussuhteisiinsa sovellettavaa lakia eli aviovarallisuusstatuuttia sopimalla asiasta uudelleen, heillä on käytettävissään samat vaihtoehdot. Aviovarallisuusstatuutin vaihtaminen vaikuttaa pääsäännön mukaan ainoastaan vastaisuudessa. Näin voi syntyä vaikeasti arvioitavia tilanteita, joissa avioliiton varallisuussuhteisiin joudutaan soveltamaan yhtä useampaa aviovarallisuusstatuuttia. Puolisot voivat kuitenkin estää tällaisten tilanteiden syntymisen sopimalla siitä, että uutta aviovarallisuusstatuuttia sovelletaan taannehtivasti. Kolmansien osapuolten suojasta statuutin taannehtivasta vaihtumisesta aiheutuvia haittoja vastaan säädetään artiklan 3 kohdassa. Sen mukaan sovellettavan lain taannehtiva vaihtaminen ei saa vaikuttaa haitallisesti aiemmin sovellettuun lakiin perustuviin kolmansien oikeuksiin.
Koska kaikki Pohjoismaat eivät kuulu Euroopan unioniin, pohjoismaiset sopimukset eivät ole jäsenvaltioiden välillä tehtyjä, vaan kysymys on monenvälisistä sopimuksista, joissa on mukana sekä jäsenvaltioita että muita valtioita. Tämän vuoksi voitaisiin perustella tulkintaa, jonka mukaan aviovarallisuusasetuksen ja pohjoismaisten sopimusten välinen suhde määräytyy asetuksen 62 artiklan 1 kohdan nojalla. Tällöin asetus ei vaikuttaisi pohjoismaisten sopimusten soveltamiseen.
Edellä mainittujen tietojen lisäksi kunkin jäsenvaltion on toimitettava komissiolle lyhyt yhteenveto aviovarallisuussuhteisiin ja rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisiin vaikutuksiin liittyvistä kansallisista säädöksistään ja menettelyistään. Yhteenvetoon on sisällytettävä tiedot siitä, minkä tyyppisillä viranomaisilla on toimivalta kyseisissä asioissa. Jäsenvaltioiden on pidettävä nämä tiedot jatkuvasti ajan tasalla. Komissio saattaa tiedot yleisesti saataville siviili- ja kauppaoikeuden alan Euroopan oikeudellisen verkoston puitteissa (63 artiklat).
Selvitettäessä, voidaanko pohjoismaista tuomiolakia asetuksen 62 artiklan 3 kohdan nojalla soveltaa Ruotsissa annettujen asetuksen alaan kuuluvien päätösten täytäntöönpanoon, on vastaavalla tavalla verrattava toisiinsa asetuksen ja pohjoismaisen tuomiolain säännöksiä. Kieltäytymisperusteiden vertailun osalta voidaan viitata edellä esitettyyn. Mitä tulee täytäntöönpanoa koskevaan menettelyyn, asetuksessa on säilytetty niin sanottu eksekvatuuri, sillä jäsenvaltiossa annettu päätös on täytäntöönpanokelpoinen toisessa jäsenvaltiossa vain, jos se on siellä julistettu täytäntöönpanokelpoiseksi (42 artikla). Pohjoismaisessa tuomiolaissa ei tunneta eksekvatuuria, mutta lakiin on otettu menettely, joka asiallisesti vastaa täytäntöönpanokelpoiseksi julistamista. Toisessa Pohjoismaassa annettua päätöstä ei näet voida viedä suoraan ulosottomiehelle pantavaksi täytäntöön, vaan täytäntöönpanoa koskeva hakemus on osoitettava käräjäoikeudelle (10 §). Käräjäoikeus käsittelee hakemuksen menettelyssä, joka muistuttaa asetuksessa säädettyä eksekvatuurimenettelyä. Päätös hakemuksesta annetaan vastapuolta kuulematta, jollei käräjäoikeus toisin määrää (11 §). Asetuksessa olevaa ehdotonta kieltoa kuulla vastapuolta ei pohjoismaisessa tuomiolaissa siten ole.
Pohjoismaisen avioliittokonvention 22 artikla koskee toisaalta vain sellaisten päätösten tunnustamista, jotka on annettu avioliittokonventiossa olevien toimivaltaa koskevien määräysten, tässä tapauksessa 7 ja 8 artiklan mukaisesti. Kun asetuksen soveltaminen alkaa, Ruotsi ei enää voi Suomen ja Ruotsin välisissä suhteissa soveltaa avioliittokonvention 8 artiklan toimivaltamääräyksiä, koska sen on aviopuolisoiden varallisuussuhteita koskevissa asioissa sovellettava asetusta, lähinnä asetuksen 5 artiklaa. Mainitussa 5 artiklassa toimivalta osoitetaan tuomioistuimelle, joka käsittelee avioliiton purkamista koskevaa hakemusta Bryssel IIa -asetuksen toimivaltasäännösten nojalla. Suomi ja Ruotsi eivät pohjoismaisen avioliittokonvention alaan kuuluvissa tapauksissa sovella Bryssel IIa –asetuksen toimivaltasääntöjä, koska ne ovat mainitun asetuksen 59 artiklan 2 kohdan nojalla ilmoittaneet komissiolle jatkavansa pohjoismaisen avioliittokonvention soveltamista. Tämän vuoksi Suomessa ja Ruotsissa sovelletaan mainitun asetuksen sijasta pohjoismaisen avioliittokonvention 7 artiklaa. Ruotsin toimivalta puheena olevissa asioissa määräytyy siten aviovarallisuusasetuksen 5 artiklan ja pohjoismaisen avioliittokonvention 7 artiklan nojalla. Huomioon ottaen sen, että toimivaltaperusteet ovat samat riippumatta siitä, käytetäänkö toimivaltaa pohjoismaisen avioliittokonvention 7 ja 8 artiklan nojalla vai aviovarallisuusasetuksen 5 artiklan ja pohjoismaisen avioliittokonvention 7 artiklan nojalla, voidaan katsoa, että Ruotsi käyttäessään toimivaltaa edellä selostetulla tavalla toimii pohjoismaisen avioliittokonvention 22 artiklan mukaisesti.