EIT:n mukaan myöskään esimerkiksi pelkkä ajan säästäminen ei oikeuta oikeudenkäynnin vastavuoroisuudesta poikkeamiseen (EIT Zagrebačka Banka D.D. v. Kroatia 2013 ja EIT Nideröst Huber v. Sveitsi 1997).
Jos oikeudenkäynnin kesto pitkittyy liiallisesti sen vuoksi, että sopimusvaltion oikeusjärjestelmä on ruuhkautunut, sopimusvaltio ei voi vedota tähän seikkaan vapautuakseen vastuustaan, jos se ei ole ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin ruuhkan purkamiseksi (esim. EIT Scordino v. Italia (No. 1) 2006).
Eurooppalainen kehitys on kulkenut enenevässä määrin suuntaan, jossa muutoksenhaku nähdään yksilöllisenä oikeutena.
Pääministeri Juha Sipilän hallitusohjelman (2015) mukaan oikeusprosesseja nopeutetaan ja mahdollistetaan tuomioistuinten keskittyminen ydintehtäviin sekä lyhennetään tuomioistuinten käsittelyaikoja muun muassa kehittämällä korkein hallinto-oikeus aidoksi ennakkoratkaisutuomioistuimeksi. Korkeimman hallinto-oikeuden valituslupasääntelyn kehittäminen on sisältynyt myös pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelman (2011) mukaisesti laadittuun oikeudenhoidon uudistamisohjelmaan (Oikeudenhoidon uudistamisohjelma vuosille 2013—2025, Oikeusministeriön mietintöjä ja lausuntoja 16/2013) sekä 19.8.2016 julkaistuun oikeus- ja työministeri Lindströmin ohjelmaan oikeudenhoidon kehittämiseksi.
Koska suullisessa käsittelyssä kuultavalle voidaan esittää välittömästi kysymyksiä, se on joustava ja nopea tapa selvittää asiaa. Tapauskohtaisesti kuitenkin prosessiekonomia ja oikeudenkäynnin tehokas läpivieminen voivat puoltaa nimenomaan suullisen käsittelyn järjestämättä jättämistä (EIT Elo v. Suomi 2006 ja EIT Pirinen v. Suomi 2006). Molemmissa tapauksissa oli kysymys vakuutusoikeuden ylimpänä asteena ratkaisemista sosiaaliturva-asioista, joiden lopputulos riippui kirjallisista lääkärinlausunnoista (ks. myös EIT Döry v. Ruotsi 2002).
Järjestelmissä on eroa sen suhteen, onko prosessin pääasiallinen muoto suullinen vai kirjallinen. Maissa, joissa hallintoprosessi on lähempänä siviiliprosessia, suullisuus on todennäköisemmin pääsääntö (Saksa, Tanska, Iso-Britannia, Ranska), kun taas kirjallinen muoto on tyypillisempi esimerkiksi Ruotsissa. Kuitenkin sekä kirjallista että suullista käsittelyä voidaan hyödyntää kummassakin mallissa.
1 Johdanto