Velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentin mukaan tavallisten velkojen osalta velkajärjestelyn ja maksuohjelman sisältö on määrättävä niin, että maksuohjelman kesto on kolme vuotta, jollei 31 a §:stä johdu muuta. Velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentin mukaan velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja muiden maksuohjelmassa säänneltyjen oikeussuhteiden ehdot määräytyvät ohjelman mukaisesti, kun maksuohjelma on vahvistettu. Maksuohjelman kestoa laskettaessa ei oteta huomioon aikaa ennen maksuohjelman vahvistamista.
Direktiivin 10 artiklaa on käsitelty edellä. Myös yrityssaneerauslain 54 §:n 1 kohdassa säädetään yhdeksi pakkovahvistamisen edellytykseksi se, ettei käsillä ole 53 §:ssä tarkoitettua vahvistamisen estettä.
Artiklan 4 kohdassa ei poikkeusperusteena erikseen mainita tilannetta, jossa velallinen on vasta esitutkinnassa tai syytteessä rikoksesta, josta saattaa seurata maksuvelvollisuus, tai jossa velallinen on jo tuomittu rikoksesta, mutta maksuvelvollisuutta koskevaa kysymystä ei ole vielä ratkaistu. Toisaalta artiklan 4 kohdan luetteloa ei ole tarkoitettu tyhjentäväksi. Edellä esitetysti myös 10 §:n 2 kohdan säännös on perusteltu yleisen yhteiskuntamoraalin ylläpitämiseksi. Erityisesti silloin kun kysymys on velallisen epärehellisyydestä tai muusta velallisen rikoksesta, ei velkajärjestelyä yleensä voida myöntää ennen kuin rikosasia ja siitä johtuva maksuvelvollisuus on lainvoimaisesti ratkaistu. Toisaalta esitutkinnan vireilläolo tai velallisen syytteeseen asettaminen ei aiheuta velkajärjestelyn estettä, jos epäillystä rikoksesta ei voi seurata maksuvelvollisuutta tai jo etukäteen on ilmeistä, että säännöksessä edellytetty kokonaisharkinta johtaa velkajärjestelyn myöntämiseen. (HE 83/2014 vp s. 52) Käytännössä 10 §:n 2 kohdan esteperustetta on sovellettu melko harvoin. Jos velkajärjestelyhakemus on hylätty 2 kohdan nojalla ja velallista vastaan nostetut syytteet hylätään tai vahingonkorvausta ei tuomita maksettavaksi, velallinen voi hakea velkajärjestelyä uudelleen rikosasian tultua lainvoimaiseksi.
uusi rahoitus, joka on tarkoitus saada uudelleenjärjestelyohjelman perusteella, ja syyt, joiden vuoksi uutta rahoitusta tarvitaan ohjelman toteuttamiseksi; (yrityssaneerauslain 42 §:n 1 momentin 6 kohta, josta rahoituksen tarpeen syiden mainitseminen kuitenkin puuttuu; syiden mainitseminen saa merkitystä myös 10 artiklan 2 kohdan e alakohtaan sisältyvän vahvistamisedellytyksen kannalta)
Jos menettelyn aloittamisen jälkeen käy ilmi yrityssaneerauslain 7 §:n 1 tai 2 momentissa mainittu seikka, menettely voidaan yrityssaneerauslain 7 §:n 3 momentin mukaan selvittäjän taikka velkojan tai velallisen vaatimuksesta määrätä lakkaamaan. Tilanne, jota tarkoitetaan yrityssaneerauslain 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa, ei kuitenkaan estä menettelyn jatkamista, jos on todennäköistä, että yrityksen varallisuus tai olennainen osa siitä voidaan luovuttaa yrityssaneerauslain mukaisessa järjestyksessä yhtenä kokonaisuutena.
Johdanto-osan kappaleen 34 mukaan jäsenvaltioiden olisi voitava tarkkaan määritellyissä olosuhteissa jättää yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämisen ulkopuolelle tietyt saatavat tai saatavien tyypit, kuten saatavat, joiden vakuutena on omaisuuseriä, joiden poistaminen ei vaarantaisi liiketoiminnan uudelleenjärjestelyä, tai sellaisten velkojien saatavat, joille yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttäminen aiheuttaisi kohtuutonta haittaa esimerkiksi aiheuttamalla korvauksettomia tappiota tai alentamalla vakuuden arvoa.
Työryhmän mietintöön (s. 95−101) sisältyy tarkempi selostus artiklasta ja sen suhteesta yrityssaneerauslakiin ja takaisinsaannista konkurssipesään annettuun lakiin (758/1991), jäljempänä takaisinsaantilaki). Kansallista lainsäädäntöä ei ole tarvetta muuttaa artiklan johdosta.
Edellä 32 artiklasta esitetyn perusteella vaikuttaa siltä, ettei artikla velvoita lainsäädännön muutoksiin. Esityksessä kuitenkin ehdotetaan, että ensisijaisesti yhtiön hallitus tekisi päätöksen saneeraushakemuksesta, sillä tämä olisi perusteltua menettelyn sujuvuuden ja nopeuttamisen näkökulmasta.
Artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että lainkäyttö- tai hallintoviranomaisen vahvistamat uudelleenjärjestelyohjelmat velvoittavat kaikkia asianosaisia osapuolia. Artiklan 2 kohdan mukaan uudelleenjärjestelyohjelma ei saa vaikuttaa niihin velkojiin, jotka eivät osallistuneet sen hyväksymiseen kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Kyseisten säännösten suhdetta yrityssaneerauslakiin on selitetty työryhmän mietinnössä (s. 91–92), eikä direktiivistä johdu tarvetta muuttaa lainsäädäntöä.
uudelleenjärjestelyohjelmaa koskevissa neuvotteluissa on edistytty;
Artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat rajoittaa niiden kertojen määrää, jolloin velallinen voi käyttää tässä direktiivissä säädettyjä ennaltaehkäisevien uudelleenjärjestelyjen puitteita tietyn ajanjakson aikana. Yrityssaneerauslaissa ei ole kyseisiä rajoituksia. Artiklan 4 kohta ei velvoita jäsenvaltioita lainsäädännön muuttamiseen.
perustelut, joissa selostetaan, miksi velallisen maksukyvyttömyyden välttäminen ja liiketoiminnan elinkelpoisuuden varmistaminen on ohjelman avulla kohtuudella odotettavissa, mukaan luettuina ohjelman onnistumisen kannalta välttämättömät ennakkoedellytykset. Jäsenvaltiot voivat edellyttää, että perustelut laatii tai hyväksyy joko ulkopuolinen asiantuntija tai uudelleenjärjestelyselvittäjä, jos tällainen selvittäjä on määrätty. (yrityssaneerauslain 41 §:n 1 momentin 7 ja 9 kohta).
Säännöksen tarkoitus on estää tilanteet, joissa velallinen tarkoituksellisesti ajoittaa velkajärjestelyn sellaiseen aikaan, jolloin hän ei maksaisi velkojaan ollenkaan tai maksaisi niitä vain vähän. Tätä on pidetty välttämätöntä velkojien aseman ja järjestelmän yleisen hyväksyttävyyden turvaamiseksi (HE 83/2014 vp s. 11).
Vähäisten saatavien maksu ei vaaranna liiketoiminnan uudelleenjärjestelyä 6 artiklan 4 kohdan a alakohdan tarkoittamalla tavalla, ja selvittäjän hyväksymää vähäisten saatavien maksua voidaan pitää myös direktiivissä tarkoitetulla tavalla asianmukaisesti perusteltuna. Lisäksi direktiivi kieltää ainoastaan perintätoimet. Johdanto-osan kappaleen 39 mukaisesti kansallisen lainsäädännön määriteltäväksi jää, millaiset velat velallinen saa vapaaehtoisesti maksaa. Direktiivissä ei ole kuittausta koskevia säännöksiä.
Velkajärjestelylaki ei 70 §:n 2 momentin säännöksen lisäksi sisällä nimenomaisia säännöksiä siitä, miten velkajärjestelyn alkamisen jälkeen syntyneen menettelyajan kertymän suhteen tulisi toimia. Lakivaliokunnan edellä selostettu kannanotto perustuu vakiintuneeseen tulkintaan velkajärjestelylain 7 §:ssä säädetyn velallisen myötävaikutusvelvollisuuden sisällöstä. Kyseisen pykälän perusteluissa on pidetty selvänä, että velallisen on säilytettävä maksukiellon estämättä 12 §:n 2 momentin nojalla maksettujen menojen jälkeen säästyvät varansa tarkoituksenmukaisella tavalla, yleensä pankkitilillään. (HE 183/1992 vp s. 46, Koskelo – Lehtimäki 1997 s. 144) Velallisen myötävaikutusvelvollisuuteen perustuen on myös oikeuskäytännössä omaksuttu kanta, jonka mukaan menettelyaikainen laskennallinen maksuvarasäästö on tilitettävä velkojille. (Ks. esim. Helsingin HO 6.7.1994 nro 3229 S 94/746, Vaasan HO 26.5.1995 nro 766 S 95/198, Itä-Suomen HO 28.11.1995 nro 1611, Itä-Suomen HO 23.9.2013 nro 726 S 13/148) Käytännössä maksuohjelmaan lasketaan maksuvara menettelyn ajalta ja yleensä menettelyajan kertymä määrätään tilittäväksi kerralla maksuohjelman vahvistamisen jälkeen. Näin menetellään yleensä siinäkin tapauksessa, että laskennallinen maksuvarasäästö ei tosiasiassa ole enää velallisen käytettävissä.
Yrityssaneerauslain 24 §:n 4 momentin mukaan saneerausmenettelyn alettua velallinen voidaan velkojan hakemuksesta asettaa konkurssiin vain, jos velallinen menettelyn alkaessa oli maksukyvytön ja olosuhteet ovat sellaiset kuin yrityssaneerauslain 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa mainitaan tai jos konkurssihakemus perustuu saneeraushakemuksen vireilletulon jälkeen syntyneen velan maksun laiminlyöntiin. Jälkimmäisessä tapauksessa tuomioistuimen on kuultava selvittäjää, ja konkurssiin asettamista voidaan velallisen vaatimuksesta lykätä enintään kuukaudella, jos siihen on saneerausmenettelyn jatkamisen kannalta erityisen painava syy.
Johdanto-osan kappaleen 30 mukaan uudelleenjärjestelyselvittäjän määräämisen joko valvomaan velallisen toimintaa tai ottamaan osittain määräysvaltaansa päivittäinen liiketoiminta ei pitäisi olla pakollista kaikissa tapauksissa, vaan se olisi tehtävä tapauskohtaisesti asian olosuhteiden tai velallisen erityistarpeiden perusteella. Jäsenvaltioiden olisi kuitenkin voitava määrittää, että uudelleenjärjestelyselvittäjän määrääminen on aina tarpeen tietyissä olosuhteissa, kuten silloin, kun velallisen hyväksi on hyväksytty yksittäisten täytäntöönpanotoimien yleinen keskeyttäminen, kun uudelleenjärjestelyohjelma on tarpeen vahvistaa pakottamalla ohjelmaa vastustaneet velkojaryhmät uudelleenjärjestelyyn, kun uudelleenjärjestelyohjelma sisältää työntekijöiden oikeuksiin vaikuttavia toimenpiteitä tai kun velallinen tai velallisen johto on toiminut liikesuhteissaan rikollisesti, vilpillisesti tai vahingollisesti.
Jos velallisen maksuvelvollisuus on maksuohjelmassa kokonaan poistettu, maksuohjelman kesto on velkajärjestelylain 30 §:n 4 momentin mukaan viisi vuotta, jollei 31 a §:stä johdu muuta. Silloin kun maksuvelvollisuus on kokonaan poistettu, maksuohjelma voi kuitenkin olla viittä vuotta lyhyempi, jos velalliselta puuttuu pysyvästi maksuvara sairauden, iän tai muun vastaavan syyn vuoksi.
Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2019/1023 ennaltaehkäiseviä uudelleenjärjestelyjä koskevista puitteista, veloista vapauttamisesta ja elinkeinotoiminnan harjoittamiskiellosta sekä toimenpiteistä uudelleenjärjestelyä, maksukyvyttömyyttä ja veloista vapauttamista koskevien menettelyjen tehostamiseksi ja direktiivin (EU) 2017/1132 muuttamisesta (direktiivi uudelleenjärjestelystä ja maksukyvyttömyydestä), jäljempänä direktiivi, on annettu 20.6.2019 (https://eur-lex.europa.eu/eli/dir/2019/1023/oj). Direktiivi koskee varhaisen vaiheen saneerausta (II osasto), konkurssin tehneiden yrittäjien uutta mahdollisuutta (III osasto) ja kaikkien maksukyvyttömyysmenettelyjen (konkurssi, yrityssaneeraus ja yksityishenkilön velkajärjestely) tehostamista (IV osasto).
Velallisen maksukyvyttömyys merkitsee aina epäsuhdetta velallisen maksukyvyn ja velkojen määrän välillä. Toisaalta velallinen voi olla muuten kuin tilapäisesti kykenemätön velkojen maksamiseen riippumatta mainitun epäsuhteen olennaisuudesta. Direktiivin mukainen edellytys yrittäjän maksukyvyttömyydestä ei sellaisenaan salli velkajärjestelylain 9 §:n 2 kohdan mukaisen lisäedellytyksen huomioimista. Direktiivin 23 artikla ei myöskään sisällä sellaista poikkeusperustetta, jonka nojalla veloista vapauttaminen voitaisiin evätä velallisen maksukyvyn ja velkojen määrän välillä vallitsevaan epäsuhteeseen liittyvistä syistä.
tarvittaessa ehdotettujen uudelleenjärjestelytoimenpiteiden ehdotettu kesto; (yrityssaneerauslain 42 §:n 1 ja 2 momentti)