Jos velallinen tai velkojat eivät esitä pesänhoitajaa tai selvittäjää, tuomioistuinten käytännöt eroavat siinä, kuinka soveltuvia ja halukkaita pesänhoitaja- tai selvittäjäehdokkaita kartoitetaan. Yleensä tällaisessa tilanteessa käytössä on lista henkilöistä, jotka ovat ilmoittaneet kiinnostuksensa hoitaa tällaisia konkurssipesiä. Tuomioistuin valitsee listalta seuraavan henkilön, jos hän on tehtävään sopiva. Velalliselle ja velkojille annetaan mahdollisuus lausua ehdokkaasta.
Direktiivin 8 artiklaan sisältyvät säännökset saneerausohjelmien vähimmäissisällöstä ja niiden valmistelua helpottavan tarkistuslistan tarjoamisesta. Direktiivin 9–11 artiklassa annetaan säännökset saneerausohjelmasta äänestämisestä ja sen vahvistamisesta joko kaikkien äänestysryhmien kannatuksella tai niin sanotulla ryhmäpakkovahvistamisella. Direktiivin 12 artiklassa on sääntelyä siitä, etteivät osakkeenomistajat saa kohtuuttomalla tavalla estää saneerausohjelman hyväksymistä, vahvistamista tai toteuttamista. Direktiivin 13 artiklassa säädetään työntekijöiden asemasta ja 14 artiklassa eräistä arvonmäärityksistä. Direktiivin 15–16 artikla koskevat saneerausohjelman vahvistamisen vaikutuksia ja muutoksenhakua. Direktiivin 17 artiklan sääntelyllä suojataan uutta rahoitusta ja väliaikaista rahoitusta myöhempiä takaisinsaantikanteita vastaan. Vastaavasti 18 artiklan mukaan tulee suojata takaisinsaannilta eräitä muita liiketoimia. Lopuksi 19 artiklassa säädetään velallisyhtiön johdon velvollisuuksista, kun maksukyvyttömyys on todennäköinen.
Yrityssaneerauslain 68 §:n 2 momentin mukaan yrityksen saneerausta koskeva asia on käsiteltävä asian edellyttämällä joutuisuudella. Säännös on yleinen ja koskee kaikkia oikeusasteita. (HE 152/2006 vp s. 42)
Velkajärjestely Maksuohjelma KokemuksiaEtuoikeusasemaltaan erilaisten viimeksi suoritettavien saatavien keskinäisissä relaatioissa ehdottoman etuoikeuden sääntö ei näytä 54 §:n 5 kohdan sanamuodon valossa toteutuvan. Siten tältä osin lainsäädännössä on mahdollisesti tarve säätää ehdottoman etuoikeuden säännöstä (tai relative priority -säännöstä) etusijaltaan erilaisten takasijaisten saatavien välisissä relaatioissa, vaikkakin soveltamistilanteet voivat olla teoreettisia. Direktiivi ei tee näiden sääntöjen soveltamisessa takasijaisten saatavien osalta poikkeuksia, vaikka 9 artiklan 3 kohdan b alakohta toisaalta sallii tällaisten saatavien jättämisen äänioikeuden ulkopuolelle.
Artiklan 2 ja 3 kohtia on jo käsitelty edellä asiayhteyksissään. Näistä 2 kohta ei ole Suomen kannalta käytännössä merkityksellinen, kun taas 3 kohta mahdollistaa eräiden esteperusteiden säilyttämisen.
4 artiklan 2 kohdan jäsenvaltio-optio rajoittaa saneerauspuitteistoon pääsyä, jos velallinen on tuomittu kirjanpitovelvoitteiden vakavasta rikkomisesta
uudelleenjärjestelyohjelman ehdot, erityisesti seuraavat:
Artiklan 5 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat säätää, että seuraavat saatavat jätetään 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettujen ennaltaehkäisevien uudelleenjärjestelyjen puitteiden soveltamisalan tai vaikutuksen ulkopuolelle:
Velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentin mukainen kolmen vuoden määräaika vastaa artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaista kolmen vuoden määräaikaa, joka voidaan johdanto-osan kappaleen 75 mukaan laskea maksuohjelman vahvistamisesta tai ensimmäisestä maksuerästä velkojille.
Velkajärjestelylain 20 §:n 3 momentin mukaan konkurssissa olevan velallisen hakemusta velkajärjestelystä ei voida ottaa tutkittavaksi ennen kuin konkurssissa on vahvistettu pesäluettelo. Tällöin konkurssissa on saatu riittävä selvyys siitä, mitä velallisen omaisuutta kuuluu konkurssitäytäntöönpanon piiriin eikä velkajärjestelyhakemuksen käsittelylle ole konkurssista johtuvaa estettä. (HE 98/2002 vp s. 47) Tämä säännös ehdotetaan jäljempänä mainituista syistä kumottavaksi.
Direktiivi sallii ainoastaan seuraavat rajoittimet II osaston mukaiseen saneerauspuitteistoon pääsylle:
Direktiivin 2 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaan maksukyvyttömyyden käsite on ymmärrettävä niin kuin se on määritelty kansallisessa lainsäädännössä. Velkajärjestelylain 3 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan sitä, että velallinen on muuten kuin tilapäisesti kykenemätön maksamaan velkojaan niiden erääntyessä. Koska direktiivi viittaa maksukyvyttömyyden käsitteen osalta kansalliseen lainsäädäntöön, ei maksukyvyttömyyden käsitettä ole tarvetta muuttaa.
Suomen yrityssaneerauslaki ja -käytäntö sisältävät siten direktiivissä mainitut saneerauskeinot. Jo yrityssaneerauslain esitöissä on tuotu esiin, ettei saneerauksessa voi olla kysymys pelkästään yrityksen velkoja koskevista järjestelyistä, vaan niiden ohella toimenpiteistä, joilla puututaan vaikeuksien syihin ja pyritään luomaan yritykselle kestäviä toimintaedellytyksiä. Poissuljettua ei kuitenkaan ole, että velkajärjestely jää käytännössä ainoaksi saneerauskeinoksi, jos esimerkiksi liiketoiminnan uudelleen organisointi on toteutettu vapaaehtoisesti menettelyn ulkopuolella ja vain velkajärjestelyn toteuttaminen edellyttää tuomioistuimen päätöstä. Esitöiden mukaan yrityksen tervehdyttäminen saattaa vaatia muutoksia esimerkiksi yrityksen liiketoiminnan sisällössä tai laajuudessa, tuotantotavassa, investointisuunnitelmissa, henkilöstössä taikka pääoma- tai rahoitusrakenteessa. Myös yrityksen tai sen osan luovutus tai sulautuminen toiseen yritykseen voi tarjota ratkaisun ongelmiin. Esitöiden mukaan (HE 182/1992 vp s. 42) laissa ei ole mahdollista eikä tarpeellista pyrkiä yksilöimään sitä, minkälaiset toimenpiteet voivat tulla kysymykseen yrityksen perusongelmien ratkaisemiseksi. Käytettävissä oleva keinovalikoima löytyy siksi vain osaksi yrityssaneerauslaista.
11 artikla. Eri mieltä olevien velkojaryhmien pakottaminen uudelleenjärjestelyyn.
Konkurssilain (120/2004) 7 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan konkurssia koskeva asia on käsiteltävä asian edellyttämällä joutuisuudella. Vuonna 2019 voimaan tulleiden konkurssilain muutosten tavoitteena on osaltaan nopeuttaa konkurssimenettelyä (HE 221/2018 vp s. 39–40).
Yrityssaneerauslaki ei mahdollista kieltojen erillistä lopettamista ilman, että saneerausmenettely määrätään samalla lakkaamaan. Direktiivin mukaisessa menettelyssä sen sijaan sen, että täytäntöönpanotoimien keskeyttäminen lopetetaan, ei tulisi automaattisesti johtaa siihen, että myös menettely lakkaa. Kansalliseen lainsäädäntöön tulee siten sisällyttää säännökset direktiivin mukaisista perusteista, joilla nimenomaan yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttäminen voidaan lopettaa. Direktiivi ei kuitenkaan estä sitä, että edellä sanotun lisäksi kansallisessa lainsäädännössä säilytetään direktiivin valossa hyväksyttäviä perusteita koko menettelyn lopettamiseksi ja että tällaiset perusteet lopettavat samalla yksittäisten täytäntöönpanotoimien keskeyttämisen. Täytäntöönpanotoimien keskeyttäminen on nimittäin yksi saneerauspuitteiston osatekijöistä, jonka tarjoaminen käytettäväksi puitteiston piirissä riittää. Direktiivissä ei ole säännöksiä siitä, millä perusteilla saneerauspuitteiston käyttäminen lakkaa, mutta selvää on, että ne perusteet, joilla puitteistoon pääsy voidaan jo alun perin evätä, oikeuttavat myös puitteiston käytön ja siten saneerausmenettelyn keskeyttämiseen.
Direktiivin systematiikka on osakkeenomistajien ja muiden oman pääoman haltijoiden (jäljempänä osakkaat) osalta seuraava. Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan 2 alakohdasta ilmenee jäsenvaltion valintavalta sen suhteen, kuuluvatko osakkaat ylipäänsä niiden tahojen piiriin, joiden oikeuksiin saneerausohjelmalla voidaan vaikuttaa (”and, where applicable under national law, equity holders”). Siltä osin kuin jäsenvaltio vastaa myönteisesti, valittavaksi tulee, sovelletaanko osakkaiden vaikutusmahdollisuuksiin ja niiden rajoittamiseen 9–11 artiklan vai 12 artiklan 1 kohdan mukaista järjestelmää. Näistä 12 artiklan 1 kohdan vaihtoehto on jäsenvaltioiden kannalta joustavampi, kun taas 9–11 artiklassa osakkaat olisi sijoitettava direktiivissä melko yksityiskohtaisesti säädellyn saneerausohjelman hyväksymismenettelyn äänestysryhmäksi. Vaihtoehdoilla on myös yhtymäkohtia:
Artiklan 8 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat myös säätää, että direktiivin mukaiset ennaltaehkäisevien uudelleenjärjestelyjen puitteet ovat käytettävissä myös velkojien ja työntekijöiden edustajien pyynnöstä velallisen suostumuksella. Jäsenvaltiot voivat rajoittaa tämän velallisen hyväksyntää koskevan vaatimuksen tilanteisiin, joissa velalliset ovat mikro- ja pk-yrityksiä.
Jälkimmäisenä mainittu konkurssiperuste (uuden velan maksun laiminlyönti) vastaa pitkälti 7 artiklan 3 kohdan sallimaa poikkeusta. Erityisen painavaa syytä koskeva 24 §:n 4 momentin edellytys olisi kuitenkin muutettava vastaamaan 7 artiklan 3 kohdan edellytystä, jossa käytetään ilmaisua velkojien yleisestä edusta. Mitään aikamäärettä direktiivi ei aseta konkurssin lykkäämiselle, joten enintään yhden kuukauden lykkäämistä ei voida pitää direktiivin vastaisena.
68 artikla – yhtiökokouksen päätös pääoman korottamisesta: Artiklassa säädetään (osake)pääoman korottamista koskevan päätöksen tekemisestä yhtiökokouksessa (1 ja 3 kohta), päätöksen julkistamisesta (1 kohta), mahdollisuudesta valtuuttaa hallitus päättämään osakepääoman korottamisesta (2 kohta) sekä artiklan soveltamisesta pääoman korotuksiin muita osakkeeseen oikeuttavia yhtiön arvopapereita antamalla (4 kohta). Säännös on Suomessa pantu täytäntöön OYL 11 luvussa. Vaatimuksesta poikkeamisen tarve voinee jäljempänä kuvatulla tavalla liittyä erityisesti tilanteisiin, joissa osakkeenomistajat osallistuvat saneerausohjelman hyväksymistä koskevaan päätöksentekoon erillisenä ryhmänä direktiivin 9-11 artiklojen mukaisessa menettelyssä.
Säännöksiä pesänhoitajan ja selvittäjän määräämismenettelyistä voidaan pitää lähtökohtaisesti selkeinä, läpinäkyvinä ja oikeudenmukaisina. Johdanto-osan kappaleen 88 perusteella direktiivin on katsottava sallivan, että velallinen tai velkoja esittää tai valitsee pesänhoitajan tai selvittäjän. Voimassa olevat menettelyt perustuvat siihen, että tuomioistuin nimittää selvittäjän, mutta velkojien ja velallisen esityksellä on valinnassa ratkaiseva merkitys. Pesänhoitajien tai selvittäjien valikoituminen tehtäväänsä perustuu käytännössä yleensä harvojen institutionaalisten velkojien esitykseen. Institutionaaliset velkojat käyttävät usein sellaista pesänhoitajaa tai selvittäjää, josta heillä on aiempia hyviä kokemuksia. Tuomioistuin käyttää tosiasiallista harkintavaltaa lähinnä vain silloin, kun on esitetty useampaa vaihtoehtoista pesänhoitajaa tai selvittäjää. Tällöin tuomioistuin vertaa esitettyjen henkilöiden kokemusta, asiantuntemusta ja kykyä toimia pesänhoitajana tai selvittäjänä kyseissä menettelyssä. Tuomioistuimen edellytyksiä tehdä tällainen arvio ehdotetaan parannettavaksi muuttamalla lakia siten, että esitetyn henkilön on liitettävä suostumukseensa selvitys kokemuksestaan, asiantuntemuksestaan ja kyvystään toimia kyseisen konkurssipesän pesänhoitajana tai yrityssaneerauksen selvittäjänä.