Asianajajista annetun lain 3 § sisältää määräykset niistä edellytyksistä, joilla henkilö, jolla jossakin muussa Euroopan talousalueen valtiossa on asianajajan toimen harjoittamien ammattipätevyys, on hyväksyttävä asian ajajaksi.
Oikeusavun antamisesta päättää valtion oikeusaputoimisto. Oikeusapua antavat oikeus aputoimistoissa työskentelevät julkiset oikeusavustajat sekä yksityiset lakimiehet. Muissa kuin tuomioistuimissa käsiteltävissä asioissa oikeusapua antavat lähes poikkeuksetta julkiset oikeusavustajat.
Valvontalautakuntaan kuuluu yhdeksän jäsentä, joista lautakunnan puheenjohtaja ja viisi jäsentä ovat asianajajia sekä kolme jäsentä asianajajakuntaan kuulumattomia henkilöitä. Asianajajajäsenet valitsee Asianajaja liiton valtuuskunta, joka valitsee myös lauta kunnan puheenjohtajan. Asianajajakuntaan kuulumattomat jäsenet nimittää valtioneuvosto oikeusministeriön esityksestä. Oikeus ministeriö valmistelee nimitystä pyytämällä Asianajajaliitolta lausunnon ehdokkaista, joita on oltava kaksi kertaa niin paljon kuin on nimitettäviä. Tehtävään voidaan nimittää vain henkilö, jonka kelpoisuudesta tehtävään Asianajajaliitto on antanut puoltavan lausunnon.
300— 320 euron suuruinen hakemusmaksu aiheuttaisi kertaluonteisen kustannusrasituksen lupaa hakeville henkilöille.
Tämän lisäksi myös pykälän 4 momentti sisältää poikkeussäännöksen 1 momentin lakimiesvaatimuksesta. Säännöksen mukaan vailla lakimieskoulutusta oleva rehellinen ja muutoin kyseiseen tehtävään sopiva ja kykenevä täysi-ikäinen henkilö, joka ei ole konkurssissa ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu, voi toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 §:ssä tarkoitetussa asiassa, hakemusasiassa, joka ei ole riitainen, sekä maaoikeusasiassa.
Lisävaatimusten asettamista oikeudenkäyntiasiamiehille puoltaa myös oikeudenkäynnin muiden toimijoiden nykyinen laatutaso. Syyttäjät ovat ammattitaitoisia, ja syyttäjä kunnalla on erityinen apulaissyyttäjäjärjestelmä uusien syyttäjien rekrytoinnissa. Tuo marit ovat suorittaneet vähintään tuomioistuinharjoittelun, ja yleensä heillä on moni vuotinen kokemus tuomarin työstä.
Tältä osin yhtenä vaihtoehtona voisi olla hyvän asianajajatavan omaksuminen, mitä puoltaisi myös se, että sitä koskevat säännöt ovat varsin täsmentyneitä hyvää asianajajatapaa koskevissa ohjeissa ja oikeuskäytännössä. Toisaalta hyvä asianajajatapa on nimen omaan asianajajien ammattikunnan oma ammattieettinen säännöstö, kun taas nyt kyse on muista kuin asianajajista. Velvollisuus noudattaa hyvää asianajajatapaa merkitsisi eräänlaista asianajajien ammattietiikan monopolia. Hyvä asianajajatapa ei kaikilta osin myöskään soveltuisi muihin kuin asianajajiin ja muihin vastaaviin itsenäisiin lakimiehiin, esimerkiksi työ tai virkasuhteessa oleviin lakimiehiin. Lisäksi velvollisuudessa olisi se periaatteellinen ongelma, että hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet valmistellaan ja hyväksytään Asianajajaliiton piirissä.