Aviovarallisuussuhteisiin sovellettavan lain alaan kuuluu ensinnäkin puolisoiden omaisuuden luokittelu eri omaisuuslajeihin avioliiton aikana tai sen jälkeen (a kohta) sekä kysymys omaisuuden siirtämisestä omaisuuslajista toiseen (b kohta). Aviovarallisuussuhteisiin sovellettava laki eli aviovarallisuusstatuutti määrää siten esimerkiksi sen, tuleeko puolisoiden omaisuus avioliiton solmimisen seurauksena puolisoiden yhteiseksi tai avio-oikeuden taikka muun samantyyppisen oikeuden alaiseksi, ja miltä osin näin tapahtuu. Aviovarallisuusstatuutti määrää myös sen, vastaako puoliso avioliiton solmimisen seurauksena toisen puolison veloista tai muista vastuista (c kohta). Aviovarallisuusstatuutin mukaan määräytyvät myös kummankin puolison valtuudet, oikeudet ja velvollisuudet, jotka koskevat omaisuutta (d kohta). Tähän ryhmään kuuluvat muun muassa kysymykset siitä, voiko puoliso myydä puolisoiden omaisuutta ilman toisen suostumusta ja millä tavoin puolison tulee hoitaa omaisuutta avioliiton aikana tai sen jälkeen.
Asetusten säännökset asian vireilletulon ajankohdasta (14 artikla), toimivallan tutkimisesta (15 artikla), asian tutkittavaksi ottamisen edellytysten tutkimisesta (16 artikla), vireilläolovaikutuksesta (17 artikla) ja mahdollisuudesta turvaamistoimiin asian ollessa vireillä muualla (19 artikla) ja menettelystä silloin, kun eri jäsenvaltioissa on pantu vireille toisiinsa liittyviä kanteita (18 artikla), ovat pääosin samanlaiset kuin aikaisemmin säädetyissä Bryssel IIa –asetuksessa ja perintöasetuksessa.
Pohjoismaisen tuomiolain mukaan tuomio tunnustetaan ilman eri menettelyä. Tältä osin pohjoismainen tuomiolaki ja aviovarallisuusasetus vastaavat toisiaan. Eroa on sitä vastoin siinä, että aviovarallisuusasetuksessa päätökseltä ei toisin kuin pohjoismaisessa tuomiolaissa näytetä vaadittavan lainvoimaisuutta, jotta se voitaisiin tunnustaa. Sekä aviovarallisuusasetuksessa että pohjoismaisessa tuomiolaissa (6 §) on kieltäytymisperusteita, joiden nojalla päätös voidaan jättää tunnustamatta. Oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuuteen ja tuomioiden väliseen ristiriitaan perustuvat kieltäytymisperusteet vastaavat läheisesti toisiaan. Haastehakemuksen liian myöhäinen toimittaminen vastapuolelle ei sitä vastoin pohjoismaisessa tuomiolaissa ole kieltäytymisperuste toisin kuin aviovarallisuusasetuksessa. Pohjoismaisessa tuomiolaissa on puolestaan lukuisia kieltäytymisperusteita, jotka koskevat tuomioistuimen niin sanottua epäsuoraa toimivaltaa. Tämä merkitsee sitä, että hyväksyttävän toimivaltaperusteen olemassaolo on pohjoismaista tuomiolakia sovellettaessa tutkittava. Asetuksessa ei sitä vastoin ole tällaisia kieltäytymisperusteita ja päätöksen antaneen tuomioistuimen toimivallan tutkiminen on kielletty.
Suomi voi siten asetuksen sijasta jatkaa mainittujen konventioiden soveltamista Ruotsissa tehtyjen päätösten tunnustamiseen ja täytäntöönpanoon, jos konventioissa määrätty menettely on asetuksessa säädettyyn nähden yksinkertaistettu ja nopeutettu. Se, missä laajuudessa pohjoismaisia konventioita voidaan soveltaa, edellyttää siten menettelyjen vertaamista toisiinsa.
Avioliittolaissa on myös kansainvälisesti pakottava säännös, joka koskee kolmannen aseman turvaamista. Sitä ei ehdoteta sovellettavaksi asetusten soveltamisen yhteydessä, koska asetuksissa on säännökset, jotka rajoittavat sovellettavan lain vaikutuksia suhteessa kolmansiin (28 artiklat).
Toimivaltaa koskevia säännöksiä on sovellettava silloin, kun jäsenvaltion tuomioistuimessa käsitellään avioliiton tai vastaavasti rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisia vaikutuksia koskevaa asiaa. Mitä tuomioistuimella tarkoitetaan, on osoitettu asetusten 3 artiklan 2 kohdassa. Näiden säännösten mukaan tuomioistuimella tarkoitetaan oikeusviranomaisten lisäksi kaikkia muita viranomaisia ja oikeusalan ammattilaisia, jotka ovat toimivaltaisia aviovarallisuussuhteita tai vastaavasti rekisteröityjen parisuhteiden varallisuusoikeudellisia vaikutuksia koskevissa asioissa ja hoitavat oikeudellisia tehtäviä tai jotka toimivat oikeusviranomaisen antaman valtuutuksen nojalla tai oikeusviranomaisen valvonnassa. Niiden viranomaisten osalta, jotka eivät ole oikeusviranomaisia, ja oikeusalan ammattilaisten osalta edellytetään lisäksi, että ne täyttävät mainitussa 2 kohdassa olevat vaatimukset, jotka koskevat menettelyn puolueettomuuden takeita, osapuolten kuulemista, päätöksen oikeusvoimaa ja mahdollisuutta hakea päätökseen muutosta tai uudelleentarkastelua.
Sovellettavan lain soveltamisala on osoitettu asetuksen 27 artiklassa. Siinä esitetty luettelo ei kuitenkaan ole tyhjentävä, vaan myös sellainen asiaryhmä, jota luettelossa ei mainita, kuuluu sovellettavan lain alaan, jos kysymys on aviovarallisuussuhteesta eli avioliiton tai sen purkamisesta johtuvasta varallisuussuhteesta puolisoiden välillä tai puolison ja kolmannen osapuolen välillä. Joistakin asioista, kuten avioehtosopimuksen muodolliseen pätevyyteen sovellettavasta laista (25 artikla), on kuitenkin säädetty erikseen, jolloin erityissäännöstä sovelletaan sovellettavaa lakia koskevan yleissäännöksen asemesta.
Samalla tavoin kuin aviovarallisuusasetuksessa myös parisuhdevarallisuusasetuksessa on pyritty täsmentämään asetuksen soveltamisalaa luettelemalla asiaryhmiä, jotka eivät kuulu asetuksen alaan (1 artikla 2 kohta). Rajaukset ovat samat kuin aviovarallisuusasetuksessa, minkä vuoksi niitä ei tässä selosteta uudelleen.
Aviovarallisuusstatuutin nojalla arvioidaan myös aviovarallisuussuhteiden vaikutukset puolison ja kolmansien osapuolien välisiin oikeussuhteisiin (f kohta). Tällainen vaikutus voi koskea esimerkiksi kysymystä siitä, onko puolison ja kolmannen välinen oikeustoimi pätevä, vaikka toisen puolison suostumusta ei ollut kysytty. Kolmansia on kuitenkin pyritty suojaamaan aviovarallisuusstatuutin vaikutuksilta säätämällä, että puoliso voi vedota aviovarallisuussuhteisiin sovellettavaan lakiin kolmanteen nähden vain, jos kolmannen on katsottava olleen tietoinen kyseisestä laista. Mainitun 28 artiklan 2 kohdassa säädetään siitä, milloin kolmannen on katsottava olleen laista tietoinen.
Myös kysymys vanhuus- ja työttömyyseläkeoikeuksien siirtämisestä ja jakamisesta on eräissä tilanteissa jätetty asetuksen ulkopuolelle. Asetuksen 1 artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaan asetuksen soveltamisalaan ei kuulu avioeron, asumuseron tai avioliiton mitätöinnin tapauksissa oikeus siirtää tai tasata sellaisia puolisoiden kesken avioliiton aikana karttuneita vanhuus- tai työkyvyttömyyseläkeoikeuksia, jotka eivät ole tuottaneet eläketuloa avioliiton aikana. Asetuksen johdanto-osan 23 kappaleen mukaan tätä rajausta olisi kuitenkin tulkittava suppeasti.
Jos asia on edellä mainitulla perusteella jätetty tutkimatta, asianosaiset voivat asetuksen 9 artiklan 2 kohdan mukaan sopia toimivallan siirtämisestä toisen jäsenvaltion tuomioistuimelle 7 artiklan mukaisesti. Viittaus 7 artiklaan tarkoittanee sitä, että tuomioistuimen, jonka toimivallasta sovitaan, tulee olla joko sen jäsenvaltion tuomioistuin, jonka lakia aviovarallisuussuhteeseen sovelletaan, tai jossa avioliitto solmittiin. Jos tällaista sopimusta ei tehdä, toimivaltainen on asetuksen 9 artiklan 2 kohdan toisen kappaleen mukaan mikä tahansa muun jäsenvaltion tuomioistuin, jolla on toimivalta 6 tai 8 artiklan nojalla tai sen jäsenvaltion tuomioistuin, jossa avioliitto solmittiin. Toimivalta on tässä tapauksessa rinnakkainen; jos yhtä useampi jäsenvaltio on toimivaltainen, asia voidaan viedä minkä tahansa toimivaltaisen jäsenvaltion tuomioistuimeen.
Asetuksen 22 artikla koskee rekisteröidyn parisuhteen osapuolten tai tulevien osapuolten oikeutta päättää parisuhteen varallisuusoikeudellisiin vaikutuksiin sovellettavasta laista sopimuksella. Sovellettavaksi voidaan kyseisen artiklan 1 kohdan mukaan valita vain sellaisen valtion laki, jossa rekisteröidyn parisuhteen instituutioon liitetään varallisuusoikeudellisia vaikutuksia. Lisäksi lain tulee olla joko sen valtion laki, jossa kummallakin tai jommallakummalla osapuolella on asuinpaikka sopimuksen tekohetkellä (a kohta), tai jonka kansalainen jompikumpi tuolloin on (b kohta) taikka sen valtion laki, jonka lain mukaisesti parisuhde on rekisteröity (c kohta). Viimeksi mainitun vaihtoehdon avulla, jota ei ole aviovarallisuusasetuksessa, on pyritty huolehtimaan siitä, että kaikissa tapauksissa on olemassa ainakin yhden valtion laki, jonka soveltamisesta osapuolet voivat sopia.
Asetusten tunnustamista ja täytäntöönpanokelpoisuutta koskeva sääntely on samankaltainen kuin monissa aikaisemmin säädetyissä EU:n asetuksissa, esimerkiksi Bryssel IIa –asetuksessa ja perintöasetuksessa. Jäsenvaltiossa annettu päätös, joka koskee asetusten soveltamisalaan kuuluvia kysymyksiä, tunnustetaan muissa jäsenvaltioissa ilman eri menettelyä, mutta osapuoli, joka haluaa oikeusvoimaisen ratkaisun päätöksen tunnustamisesta tietyssä jäsenvaltiossa, voi pyytää tällaista ratkaisua (36 artiklat). Kieltäytymisperusteista, jotka aiheuttavat sen, että päätöstä ei tunnusteta, säädetään asetusten 37 artikloissa. Näitä ovat haastehakemuksen tai vastaavan asiakirjan liian myöhään tapahtunut tiedoksianto, päätöksen ristiriita samassa asiassa aiemmin annetun toisen päätöksen kanssa tietyin edellytyksin ja se, että päätöksen tunnustaminen olisi selvästi vastoin sen jäsenvaltion oikeusjärjestyksen perusteita, jossa tunnustamista pyydetään (ordre public). Asetuksiin on otettu nimenomainen säännös siitä, että kieltäytymisperusteita on sovellettava kunnioittaen EU:n perusoikeuskirjassa tunnustettuja perusoikeuksia ja –periaatteita, erityisesti syrjintäkieltoa (38 artiklat). Oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuuteen ei siten voida vedota tavalla, jota on pidettävä syrjivänä.
Asetuksen ulkopuolelle jääviin kysymyksiin kuuluu myös omaisuuteen liittyvien esineoikeuksien luonne (1 artiklan 2 kohdan g alakohta). Mitä tällä on tarkoitettu, käy ilmi asetuksen johdanto-osan 24 kappaleesta. Jos puolisolla on aviovarallisuussuhteeseen sovellettavan lain nojalla sellainen esineoikeus, jota toisen jäsenvaltion laki ei tunne, viimeksi mainitulta jäsenvaltiolta ei edellytetä, että se tunnustaa tällaisen, alueellaan sijaitsevaa omaisuutta koskevan esineoikeuden sellaisenaan. Asetuksen 29 artiklan mukaan kyseisellä jäsenvaltiolla on sitä vastoin velvollisuus muuntaa tällainen oikeus sitä lähinnä vastaavaksi kyseisen valtion lain mukaiseksi esineoikeudeksi.
Mainittua 9 artiklaa ei sen 3 kohdan mukaan sovelleta, jos asianosaisille on myönnetty avioero tai asumusero taikka avioliitto on mitätöity päätöksellä, jonka tuomioistuinjäsenvaltio voi tunnustaa. Valtio, joka tunnustaa avioeron, mutta ei tunnusta sitä edeltänyttä avioliittoa, on siten velvollinen käyttämään toimivaltaa. Toimivallan käyttäminen tällaisessa tilanteessa johtanee kuitenkin aina siihen lopputulokseen, että kanne hylätään, sillä olemattomaan avioliittoon perustuville varallisuusvaatimuksille ei voida antaa oikeussuojaa.
Päätöksen tunnustamisesta ja täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisesta huolehtisi siten ensivaiheessa käräjäoikeus ja käräjäoikeuden päätökseen haettaisiin muutosta hovioikeudelta, mutta tyytymättömyyden ilmoitusta ei tarvittaisi. Muutoksenhakuun sovellettaisiin muutoin oikeudenkäymiskaaren muutoksenhakua koskevia säännöksiä, jollei asetuksista muuta johdu. Tämä tarkoittaisi sitä, että valitettaessa käräjäoikeuden ratkaisusta hovioikeuteen tarvittaisiin oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 5 §:ssä tarkoitettu jatkokäsittelylupa. Muutoksenhakujärjestelmä olisi näin ollen johdonmukainen, sillä myös muiden vastaavien EU-asetusten mukaiset ratkaisut päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta kuuluvat jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin.
Asetusten voimaantuloa ja soveltamisen alkamista koskevat säännökset ovat niiden 70 artikloissa. Niiden mukaan kumpikin asetus tuli voimaan kahdentenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, kun se oli julkaistu EU:n virallisessa lehdessä eli 29.7.2016. Asetuksia sovelletaan tiiviimpään yhteistyöhön osallistuvissa jäsenvaltioissa 29.1.2019 alkaen. Asetuksen 63 ja 64 artiklaa, jotka koskevat jäsenvaltioiden velvollisuutta antaa komissiolle asetuksen soveltamisen edellyttämiä tietoja, sovelletaan kuitenkin 29.4.2018 alkaen. Asetuksen 65—67 artiklaa, jotka koskevat muun muassa todistusten ja lomakkeiden laatimista, sovelletaan 29.7.2016 alkaen.
Asetuksen aineellinen soveltamisala osoitetaan sen 1 artiklassa. Sen mukaan asetusta sovelletaan rekisteröityjen parisuhteiden varallisuusoikeudellisia vaikutuksia koskeviin asioihin. Rekisteröidyllä parisuhteella tarkoitetaan laissa säädettyä kahden henkilön yhteiselämää, jonka rekisteröinti on pakollista kyseisen lain mukaan ja jonka on syntyäkseen täytettävä kyseisessä laissa edellytetyt muotovaatimukset (3 artikla 1 kohdan a alakohta). Tämä tarkoittanee sitä, että asetusta sovelletaan parisuhteeseen, joka on rekisteröity rekisteröinnin toimittaneen valtion laissa säädetyt muotovaatimukset täyttävällä tavalla, jos rekisteröinti on kyseisen valtion lain mukaan rekisteröintiin liittyvien oikeusvaikutusten välttämätön edellytys. Asetusta sovelletaan riippumatta siitä, onko parisuhde rekisteröity jäsenvaltiossa vai kolmannessa valtiossa. Asetusta ei sitä vastoin sovelleta avoliittoihin eli pareihin, jonka osapuolet elävät yhdessä ilman suhteen rekisteröintiä.
Kun asetusten nojalla on sovellettava tietyn valtion lakia, sovelletaan kyseisessä valtiossa voimassa olevia oikeussääntöjä lukuun ottamatta kyseisen maan kansainvälisen yksityisoikeuden sääntöjä (32 artiklat). Tällä tavoin on suljettu pois takaisin- ja edelleenviittaus eli niin sanottu renvoi.
Mainittua 9 artiklaa ei sovelleta, jos osapuolten välinen suhde on purettu tai mitätöity päätöksellä, joka voidaan tunnustaa tuomioistuinjäsenvaltiossa. Tällaisen tilanteen syntyminen on periaatteessa mahdollista, sillä valtio, joka ei hyväksy rekisteröityä parisuhdetta instituutiona, saattaa hyvinkin tunnustaa ratkaisut, joissa tällainen parisuhde on mitätöity tai purettu. Jos asia on näin, toimivaltaisen valtion tulee käyttää toimivaltaansa puretun parisuhteen varallisuusvaikutuksia koskevan riidan ratkaisemiseksi. Valtio, joka ei tunnusta rekisteröityä parisuhdetta, ei kuitenkaan ole velvollinen soveltamaan siihen rekisteröidyn parisuhteen varallisuusoikeudellisiin vaikutuksiin sovellettavaa lakia. Tällaisessa valtiossa nostettava kanne jäänee siten tavallisesti hyödyttömäksi.
Kun rekisteröidyn parisuhteen purkamista koskeva asia on pantu vireille, asiaa käsitelevälle tuomioistuimelle ei 5 artiklan mukaan milloinkaan synny suoraan lain nojalla toimivaltaa ratkaista parisuhteen varallisuusoikeudellisia vaikutuksia koskevaa asiaa, vaan toimivalta syntyy ainoastaan osapuolten siitä sopiessa. Sääntely on siten toinen kuin aviovarallisuusasetuksessa, jonka mukaan tietyt, Bryssel II a –asetuksen mukaan avioliiton purkamista koskevassa asiassa toimivaltaiset tuomioistuimet ovat suoraan asetuksen nojalla toimivaltaisia myös aviovarallisuutta koskevissa asioissa.