Lainsäädännöllisiä keinoja koskee näissä asioissa se haaste, että alaikäisavioliittojen tunnustamiseen tai tunnustamatta jättämiseen liittyvistä tapauksista ja niiden seurauksista ei ole tarkkaa tietoa. Näin ollen sääntelyn muuttaminen perustuu yleisille oletuksille lainsäädännön vaikutuksista. Kuten ehdotuksen vaikutusarvioinnista ilmenee, alaikäisavioliiton tunnustamista koskevan sääntelyn muuttamistarve ja muutosehdotuksen vaikutukset ovat epäselviä. Tämä lisää riskiä siitä, että ehdotetulla lainmuutoksella on enemmän haitallisia kuin myönteisiä vaikutuksia. Yleinen etu saattaa olla ristiriidassa yksityisen edun kanssa.
Pakkoavioliiton uhrit ovat ihmiskaupan uhreina oikeutettuja erityiseen tukeen ja palveluihin muun muassa kansainvälistä suojelua hakevan vastaanotosta sekä ihmiskaupan uhrin tunnistamisesta ja auttamisesta annetussa laissa (746/2011) säädetyn mukaisesti. Sosiaali- ja terveysministeriö on asettanut työryhmän, jonka tehtävänä on valmistella vuoden 2022 loppuun mennessä ihmiskaupan uhrien auttamista koskevan lainsäädännön uudistamista.
Tiedossa ei ole, että sääntely olisi aiheuttanut käytännön ongelmia. Suomea sitovat kansainväliset velvoitteet eivät myöskään edellytä lainsäädännön muuttamista. Huomiota on kuitenkin kiinnitetty siihen, että avioeron jälkeen avioliittoon pakotettu henkilö katsotaan eronneeksi, vaikkei perusteita avioliiton solmimiseen olisi koskaan ollut käsillä. Joissain yhteisöissä avioeroon voi liittyä voimakas stigma. Sen vuoksi on pidetty tärkeänä mahdollisuutta purkaa avioliitto niin, että avioliittoon pakotetun henkilön siviilisääty ei ole avioliiton purkamisen jälkeen ”eronnut”.
Pakottamalla solmittu avioliitto voitaisiin säätää mitättömäksi, jolloin kaikki avioliittoon kytkeytyvät oikeusvaikutukset lakkaisivat taannehtivasti. Tämäkin edellyttäisi oikeudenkäyntimenettelyä, jossa hakijan olisi näytettävä avioliiton syntyneen pakottamalla. Vaikka pakottamalla solmitun avioliiton toteaminen mitättömäksi palauttaisi avioliittoa edeltäneen siviilisäädyn, avioliiton mitättömyys poistaisi myös avioliiton mukanaan tuoman perheoikeudellisen juridisen suojan. Avioliittoon pakotetun henkilön ja hänen mahdollisten lastensa asema muodostuisi siten avioliiton mitättömyyden johdosta useimmiten heikoksi.
Tapauskohtaisen harkinnan poistaminen kokonaan alaikäisenä solmitun avioliiton tunnustamiselta ja niiden kategorinen kieltäminen olisi hallinnollisesti yksinkertaista ja vaikutusten kannalta ennakoitavaa. Se voisi kuitenkin johtaa kohtuuttomiin lopputuloksiin juuri niiden alaikäisenä avioliiton solmineiden heikompien osapuolten osalta, joita sääntelyn muutoksella pyritään suojaamaan. Sääntelyssä on tämän vuoksi oltava sijaa tapauskohtaiselle harkinnalle ja tietylle joustavuudelle.
Aviopuolisoilla on oikeus avioeroon yhden vuoden erilläänolon jälkeen, ja päätöksen erilläänolosta voi saada ilman perusteita. Puolisoilla on oikeus avioeroon myös silloin, jos he ovat asuneet erillään vähintään kaksi vuotta. Avioeron voi saada suoraan puolestaan silloin, jos puoliso on ollut väkivaltainen toista puolisoa tai lasta kohtaan tai jos puoliso on tullut pakotetuksi avioliittoon (23 §). Edellä selostetut määräajat koskevat myös erovaatimuksen esittämistä tällä perusteella.
Ulkomaisen avioliiton tunnustaminen Suomessa tulee useimmiten esiin muuhun asiaan liittyvänä esikysymyksenä. Avioliiton tunnustaminen on esikysymys esimerkiksi sille, katsotaanko avioliitosta syntynyt lapsi avioliitossa syntyneeksi. Avioliiton tunnustaminen on myös edellytys sille, että puoliso voi hakea avioeroa, vaatia avioeroon liittyvää omaisuuden ositusta tai elatusapua taikka saada puolison kuollessa leskeneläkettä.