Yleissäännös viranomaisen valitusoikeudesta on nykyisin hallintolainkäyttölain 6 §:n 2 momentissa. Sen mukaan viranomaisen valitusoikeus silloin, kun se ei ole asianosaisen asemassa, edellyttää erityissääntelyä tai viranomaisen valvottavana olevaa julkista etua.
Jos Ei Maksa OikeudenkäyntikulujaMerkittävä muutos voimassa olevaan sääntelyyn olisi, että haettaessa muutosta hallinto-oikeuden päätökseen korkeimmalta hallinto-oikeudelta muutoksenhaku edellyttäisi lähtökohtaisesti valituslupaa. Myös hallintopäätöksen tehneellä viranomaisella olisi mahdollisuus valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen valitusluvalla, jos hallinto-oikeus on muuttanut viranomaisen päätöstä tai kumonnut sen.
Viranomaisella on kuitenkin velvollisuus noudattaa toiminnassaan hallinnon yleisiä oikeusperiaatteita, joista säädetään hallintolain (434/2003) 6 §:ssä. Näihin oikeusperiaatteisiin sisältyvät puolueettomuus ja tasapuolisuus. Hallintopäätöksen tehneellä viranomaisella on hallintoprosessin osapuolenakin velvollisuus myötävaikuttaa asian objektiiviseen selvittämiseen, joten se ei voi yksipuolisesti puolustaa päätöstään hallintotuomioistuimessa.
Viranomaisen valitusoikeuden kytkeminen julkisen edun valvontaan ei riittävällä tavalla kata niitä tilanteita, joissa korkeimman hallinto-oikeuden linjaratkaisu olisi tarpeen päätöksen tehneen hallintoviranomaisen ja hallinto-oikeuksien ratkaisukäytännön ohjaamiseksi. Kun lähtökohtana on, että ylimmän oikeusasteen linjaavan ratkaisun saaminen edellyttää asianosaisen valitusta korkeimpaan hallinto-oikeuteen, ei korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntöä ole mahdollista saada tapauksista, joissa hallinto-oikeuden ratkaisu on ollut asianosaiselle myönteinen.
Arvioitaessa suullisen käsittelyn järjestämistarvetta tilannetta on tarkasteltava kokonaisuutena ja punnittava eri tekijöiden merkitystä ja painoarvoa esillä olevassa yksittäistapauksessa. Tällaisia seikkoja voivat olla esimerkiksi vastavuoroisuuden toteutuminen, tasapuolisuus, puolueettomuus ja oikeudenkäynnin avoimuus (esim. EIT Simsek v. Turkki 2012, EIT Juricic v. Kroatia 2011).
Hallintolainkäyttölaissa on lähtökohtana, että hallinto-oikeuden päätöksestä saa valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen ilman valituslupaa. Siitä, milloin muutoksenhaussa korkeimpaan hallinto-oikeuteen tarvitaan valituslupa, säädetään erikseen muussa lainsäädännössä. Valituslupasäännökset eivät koske muutoksenhakua hallinto-oikeuden hallintoriita-asiassa antamaan päätökseen, ellei erikseen toisin säädetä.
Valituksen tekemiseen oikeutettujen piiristä ja asianosaisen käsitteestä on erityissäännöksiä muussa lainsäädännössä. Tällöin valitusoikeus voi perustua muihin seikkoihin kuin hallintolainkäyttölain 6 §:n yleissäännöksessä tarkoitettuun asianosaisuuteen. Valitusoikeus voi perustua esimerkiksi kuntalain säännöksiin kunnan jäsenen valitusoikeudesta tai ympäristölainsäädännön säännöksiin järjestön tai valvontaviranomaisen valitusoikeudesta. Tällaisiin säännöksiin perustuvan valitusoikeuden käyttämisessä ei ole kyse valituksen tekemiseen oikeutetun henkilön, järjestön tai viranomaisen oikeudesta, edusta tai velvollisuudesta. Nämä tahot eivät siten ole aineellisella perusteella asianosaisia. Valituksen tehnyt on kuitenkin tällöin oikeudenkäynnin osapuoli ja häntä pidetään prosessuaalisella perusteella oikeudenkäynnin asianosaisena.